Musiikkitalo korkattu

MUSIIKKITALO KORKATTU

Thomas Zehetmair ja RSO hurmasivat myös Kuusistot

Thomas Zehetmair            Kuva: Keith Pattison

Thomas Zehetmair.    Kuva: Keith Pattison

Konserttiretki Helsingin Musiikkitaloon toteutui helmikuun 17. päivänä 2012. Meitä oli kuusi kuusistolaista: Kirsti-Kaarina Kuusisto, Marjatta ja Esko Pulli, Erkki Nickul ja hänen tyttärensä Stenna Becker sekä tämän kirjoittaja. Osalle meistä tämä oli ensi tutustuminen Musiikkitaloon. Täytyypä heti sanoa, että tilaisuus ei olisi voinut olla paremmin valittu.

Tällä kertaa ei tarvinnut surra sitäkään, että väliaikaohjelma jää liveyleisöltä kuulematta. Väliaikaohjelmana nimittäin Radion sinfoniaorkesteri tarjosi esitelmän, joka kätevästi nauhoitettiin tuntia ennen konserttia konserttisalista. Siten ne kuulijat, jotka ehtivät ja halusivat tulla paikalle jo tuntia ennen konserttia, saivat väliaikaohjelman kaupanpäällisiksi. Helsingin yliopiston historian dosentti Charlotta Wolff luennoi otsikolla ”Elämää Beethovenin ajan Wienissä”.

Meitä kuusistolaisiakin oli tullut neljä jo hyvissä ajoin Musiikkitaloon, jotta ehdimme vähän katsella paikkoja ja sitten siirtyä puoleksi tunniksi konserttisaliin sivistymään. Muita kuulijoita oli enintään parisataa, joten tilaa oli, ja jokainen saattoi valita mieleisensä paikan. Luento oli hienoinen pettymys, enemmänkin historian kertauskurssi kuin sitä mitä otsikko lupasi. Mutta kai me jotain uutta opimme. Minulle jäi mieleen, että Wienissä oli tuohon aikaan noin 200 000 asukasta, kun Pariisissa oli puoli miljoonaa.

Olimme saaneet todella hienot paikat, takapermannon T-katsomosta, joka monen kokeneen Musiikkitalon kävijän mielestä on ehdottomasti paras sektio. Istuimme kahdessa erässä, Nickulit ja Pullit lähellä vasenta reunaa, Kirsti-Kaarina ja minä oikealla.

Muusikot astelivat sisään vasta noin viittä yli seitsemän – seitsemältähän on radiossa vielä lyhyet uutiset, ja suoran lähetyksen kuuluttajakin tarvitsee pari minuuttia kertoakseen alkavasta ohjelmasta. Petri Aarnio nousi virittämään.

Zehetmair käytti tavanomaista ”amerikkalaista” istumajärjestystä, jossa sellot istuvat ensiviuluja vastapäätä. Meillähän aika usein nykyään soitetaan wieniläisklassista musiikkia eurooppalaisessa järjestyksessä, eli viulusektiot vastatusten.

Tunnelma sähköistyi, kun solisti-kapellimestari asteli lavalle. Zehetmair on jo varttuneessa iässä, tukkakin on lähtenyt, mutta hänestä säteilee vastustamatonta energiaa ja hyväntuulisuutta. Kaikki viittasi siihen, että hän paloi halusta saada soittaa yhdessä Suomen radiosinfonikkojen kanssa. Taru-Leena Kircherin tekemästä haastattelusta, jonka kuuntelin netistä jälkeenpäin, ilmeni että hän oli myös ihastunut Musiikkitalon konserttisaliin. Akustiikkaa hän piti ”rohkaisevana”, ja erityisesti häntä ilahdutti, että harjoitusten aikana saliin pääsi kirkasta päivänvaloa.

Konsertti oli loppuunmyyty, ja vaikka paikat orkesterin takana eivät voi olla kuuluvuudeltaankaan ihan yhtä hyvät kuin täällä oikealla puolella, Zehetmairin ilmeiden ja eleiden tarkkailemisessa oli varmaan oma viehätyksensä. Pitkän alkusoiton aikana hän roikotti viulua vasemmassa kädessään eikä käyttänyt jousta tahtipuikkona, vaan se sojotti uhkarohkean näköisesti vasemman käden peukalon ja etusormen välistä yläviistoon. Soolo-osuutensa alkaessa hän pyörähti salamannopeasti ympäri ja alkoi loihtia viulustaan aivan ihmeellisiä säveliä; en tiedä mihin jaloon metalliin niitä vertaisin.

Kadenssit olivat oma lukunsa, minä ainakin niitä ihmettelin ja arvailin oikeaan osumatta. Ensimmäisen osan kadenssissa oli pitkä vuoropuhelu patarumpujen kanssa. Väliajalla Fazerin konserttitoimiston johtaja Aino Turtiainen tiesi kertoa, että kadenssit olivat peräisin konserton pianoversiosta.

Konsertto ehti hädin tuskin loppua ennen kuin yleisö räjähti hurjiin aplodeihin ja bravo-huutoihin. Näytti siltä, että solisti-johtajakin oli tyytyväinen, ja hän kätteli heti reippaasti sekä Petri Aarniota että Laura Vikmania, myöhemmin myös soolosellisti Risto Poutasta. Takarivistä hän nosti ensin ylös patarumpali Antti Suorannan, myöhemmillä sisääntuloilla soolopuhaltajat ja puhallinryhmät – ja tietenkin taas koko orkesterin. Orkesteri taputti hänelle ja hän orkesterille.

Hiukan saliin ja sieltä ulos liikkumista vaikeutti jonkun sponsorin järjestämä yksityiskahvitus, jonka edestä yksi ovi oli jouduttu sulkemaan. Toisaalta väliajalla juuri niissä pöydissä, jotka tuon isännän vieraille oli varattu, oli ikkunanpuoleisissa päissä mukavasti tilaa. Siellä istuimme yhdessä viinilasiemme ja kahvikuppiemme ääressä päivittelemässä kuulemaamme ihanuutta ja uuteen ihanuuteen – Beethovenin viidenteen sinfoniaan – valmistautumassa.

Väliajan jälkeen Zehetmair jätti viulunsa takahuoneeseen ja vaihtoi sen tahtipuikkoon. Beethovenin viides sinfonia sai railakkaan ja latautuneen esityksen; tunnelmat orkesterin ja sen kapellimestarin välillä eivät olleet ainakaan laimenneet. Yleisö juhli sekä kapellimestaria että orkesteria, ja näytti siltä, että tämä ei ole viimeinen kerta (ei se muuten ollut ensimmäinenkään), kun kuulemme Thomas Zehetmairia musisoimassa Radion sinfoniaorkesterin kanssa.

Jälkikoiriksi meistä ei tuohon aikaan illasta enää ollut, mutta mielialat tuntuivat viittaavan siihen suuntaan, että yhteinen jutteluhetki konsertin jälkeen olisi kovin mieluinen, jos seuraavan kerran tapaisimme Musiikkitalossa jossakin sen lukuisista iltapäiväkonserteista.

Anu Karlson

(Kuusistolainen n:o 6, maaliskuu 2012)