Unnukka Outinen
Sukukokouksessa 13.6.2015 pidetty esitelmä
Nuori Elli Granholm
Maria Elina Granholm (sittemmin Elli Kuusisto) syntyi 4.7.1890 Taipalsaarella Anders ja Johanna Granholmin kolmanneksi nuorimpana lapsena. Jo 4-vuotiaana Elli menetti oman äitinsä. Suvussa säilyneen kertomuksen mukaan äiti Johanna oli kuolinvuoteellaan kiinnittänyt katseensa pikku tyttöönsä ja huokaissut ”minnehän tuokin lapsi joutuu”. Vieressä seisseet Ellin vanhin sisko Alina ja hänen sulhasensa Heikki Outinen olivat silloin luvanneet huolehtia tytöstä. Niin Elli sitten kasvoi aikuiseksi Alinan ja Heikin perheessä.
Heikki Outinen oli vuonna 1895 saanut kappalaisen paikan Hauholla, josta siten tuli Ellinkin kotipitäjä. Heikin ja Alinan lapsista kasvoi aikuiseksi viisi: Sivi, Ilmari, Toivo, Annikki ja Auvo.
Oliko Ellin lapsuus onnellinen? Niinä vuosina kun minä asuin hänen luonaan hän puhui useinkin lapsuudestaan, ei niin, että olisi kertonut erilaisista tapahtumista vaan palaten aina onnettomaan lähtökohtaansa: äidin menettämiseen. Ilmeisesti Elli ei kokenut Alinaa äidin korvikkeeksi tai Alina ei tajunnut, mitä Elli oli eniten vailla – äidin rakkautta. Yksi muisto, johon Elli usein palasi oli kuinka Alina komensi hänet, 6-vuotiaan tytön menemään kellariin ja mittaamaan siellä olevan kuolleen lapsen ruumisarkun tilaamista varten. Vainaja oli Alinan ja Heikin kuolleena syntynyt poika.
Elli kävi kansakoulun Hauholla ja pääsi jatkamaan koulunkäyntiä Helsinkiin Kasarmikadulla sijainneeseen tyttökouluun. Hauholla Elli oli viettänyt teini-ikäisenä paljon aikaa kahdessa suuressa kartanossa Hovinkartanossa ja Lautsiassa, joiden isäntäväet Hovinkartanon Hilma ja August Jansson ja Lautsian Linda ja Kalle Mäkinen olivat häneen mieltyneet. Molemmat pariskunnat olivat lapsettomia ja tiettävästi Lautsian väki olisi halunnut adoptoida hänet tai ainakin ottaa ottolapsekseen. Elli ei kuitenkaan viihtynyt Lautsiassa kovinkaan kauan, vaan palasi pappilaan.
Helsingissä Elli kävi keskikoulun. Yksi opettajista oli L. Onerva, jolla silloin oli meneillään romanssi Eino Leinon kanssa. Elli on kertonut, kuinka tytöistä oli jännittävää katsella Eino Leinon kävelevän L. Onervaa vastaan koululle. Onerva oli Ellin mukaan hyvin kaunis, kun taas Leino oli yksinkertaisesti ”ruma”.
Helsingissä Elli asui kortteerissa senaattori Daniel Voldemar Åkermanin luona. Koulunkäyntiä varten Elli oli ottanut lainaa. Sekä Toivon että Ellin mukaan silloin pidettiin häpeänä, että tytöllä oli velkaa. Elli on kertonut, kuinka tuskallista oli mainita velasta sulhaselleen, mutta Toivo oli heti vakuuttanut että ”minä kyllä maksan sinun velkasi”, ja sen hän tekikin. Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka Elli ja Toivo ensimmäisen kerran tapasivat toisensa, mutta se tapahtui kuitenkin senaattori Åkermanin luona tai tämän tuttavapiirissä. Keskikoulun jälkeen Elli ennätti olla jonkin aikaa töissä Kansallisosakepankissa. Eräässä Heikki Outisen kirjeessä mainitaan, että Elli on päässyt pankkiin töihin ja saa kohtalaista palkkaa kuukaudessa ensimmäisen palkattoman kuukauden jälkeen!
Elli ja Toivo Kivimäen häät vietettiin Hovinkartanossa elokuussa 1914. Hääkuvassa Elli ja Toivo seisovat Hovikartanon ns. Linna-rakennuksen portailla. Jossain vaiheessa väkijoukko oli kerääntynyt Linnan pihalle ja huutanut ”morsian ulos, morsian ulos”. Edesmennyt Viljo Kuusisto, Ellin veljen poika, on puolestaan kertonut muistavansa, kuinka häistä palatessa maantielle muodostui kymmenien hevosrattaiden kulkue.
Nuoripari Kivimäki asettui asumaan Turkuun, jossa Toivo Kivimäellä oli asianajotoimisto yhdessä hyvän ystävänsä Eino Tulenheimon kanssa. Asianajajan työ ei kuitenkaan ajan mittaan miellyttänyt Toivoa. Minulle hän on myöhemmin kertonut kärsineensä siitä, että ”päämies valehteli niin useasti”. Sittemmin Toivo kokeili myös pankkiuraa, mutta se päättyi surkeasti hänen johtamansa Maatalouspankin mentyä konkurssiin.
Turun aikoina Ellillä ja Toivolla oli kesähuvila, tai oikeammin maatila, Rantala, ei kovin kaukana itse kaupungista. Ellin mukaan siellä oli kymmeniä marjapensaita ja suuret vihannesviljelyt. Lasten seuraksi sinne otettiin usein ns. kesälapsi, jonkin köyhemmän perheen poika tai tyttö, joka siten pääsi nauttimaan maaseudun luonnosta ja rauhasta pois kaupungin pölystä. Rantalan jälkeen kesäpaikaksi tuli Katri Ukonmäen nykyisin omistama huvila Roineen rannalla Hauholla ja myöhemmin 1900-luvun alussa rakennettu Kiviranta-niminen huvila silloisessa Tyrvännössä, Hämeenlinnan lähellä.
Elli ja Toivo Kivimäki kahden vanhimman lapsensa, Heikin ja Katrin kanssa
Kivimäet saivat kolme lasta. Vuonna 1915 syntyi Heikki, vuonna 1918 Katri ja vuonna 1921 Antti. Antti syntyi Berliinissä, jossa Toivo Kivimäki oli valmistelemassa väitöskirjaansa.
Heikki kuoli kurkkumätään vuonna 1919, millä oli aivan ratkaiseva merkitys Ellin elämään. Minun asuessani Kivimäellä 1960-luvulla Elli muisteli ankeaksi kokemansa lapsuuden ohella jatkuvasti Heikkiä. Heikki oli ollut hyvin musikaalinen. Kun pikku pojan jo tiedettiin kuolevan, Elli oli sanonut hänelle, että nyt Heikki pääsee taivaaseen. Heikki oli silloin kysynyt, onko taivaassa kaksi pianoa. Kun äiti vakuutti, että on kaksi pianoa, Heikki oli todennut: ”Se on hyvä”. Toivo Kivimäki puolestaan on kertonut minulle, ettei Elli koskaan toipunut poikansa kuolemasta ja se on yksi syy hänen sairastumiseensa vuosia myöhemmin.
Turusta Kivimäet muuttivat Helsinkiin Toivo Kivimäen paneuduttua yhä tiiviimmin tiedemaailmaan ja politiikkaan. Vanhasuomalaisiin kuulunut Toivo oli yksi niistä tämän ryhmän harvoista, jotka vastustivat kiivaasti Suomen muuttamista kuningaskunnaksi, ja näin Toivo liittyi kokoomusta liberaalisempana tunnettuun edistyspuolueeseen.
Ellille puolison uusi asema kansanedustajana, sisäministerinä, oikeusministerinä, pääministerinä ja lopuksi lähettiläänä Berliinissä asetti vaativia tehtäviä, jatkuvaa edustamista, seurapiiritilaisuuksia ja näyttävän kodin ylläpitämistä. Tällainen elämä oli Ellille sekä suuri nautinto että rasitus. Joka tapauksessa se oli rikasta elämää. Kivimäkien Berliinin aika (1940-44) oli luku sinänsä. Ellille se merkitsi jatkuvaa edustamista, kutsuja ja päivällisiä, niihin osallistumista ja niiden emännöimistä. Elli oli aluksi kieltäytynyt lähtemästä Berliiniin, mutta Toivon ilmoitettua tästä pääministeri Rytille, tämä oli todennut, että se on käsky.
Antti ja Katri Kivimäki sota-aikana
Hauskoja muistojakin Ellillä oli Berliinin ajoista. Mielellään hän kertoili, kuinka Turkin Berliinin-lähettiläs oli ihastunut häneen. Kun tämä oli yleisesti tunnettua, jotkut diplomaatit sijoittivat Ellin kerran päivällispöydässä suurlähettilään viereen ja kehottivat häntä ottamaan selville, aikooko Turkki liittyä sotaan. Elli kaiketi yritti parhaansa, mutta lähettiläs oli ollut kiinnostuneempi saamaan Ellin kanssaan autoajelulle maaseudulle. Kerran taas eräs liikaa juonut korkea-arvoinen saksalainen oli Kivimäkien tarjoamilla päivällisillä mennyt istumaan vastapäätä jotakuta vierasta ja syöttänyt tälle koko ajan soppaa. Seuraavana päivänä Suomen-lähetystöön oli tullut Saksan valtion virallinen edustaja ja esittänyt Toivolle anteeksipyynnön ”koko Saksan valtion puolesta”.
Antti Kivimäki ei seurannut perhettään Berliiniin, vaan jatkoi opintojaan Helsingissä. Hän valmistui valtiotieteen maisteriksi, mutta ryhtyi kuitenkin liikemieheksi ja omisti useita ruokabaareja Helsingissä. Antin puoliso oli pankkivirkailija Sirkka Kaarnakorpi. Katri meni Berliinissä kihloihin ja naimisiin bulgarialaisen Lubomir Jankovin kanssa, joka toimi maansa sotilasasiamiehenä Saksan pääkaupungissa. Avioliitto ei ainakaan aluksi ollut Ellille mieleen. Luultavasti hän kuitenkin oppi myöhemmin pitämään Lubosta. Lubon ja Katrin liitto päättyi kuitenkin eroon muutaman vuoden kuluttua. Lubo ei sodan päätyttyä palannut Bulgriaan eikä hänellä näyttänyt olevan tulevaisuutta Suomessakaan. Oltuaan ensin jonkin aikaa Etelä-Amerikassa hän asettui vihdoin asumaan Pariisiin. Katri solmi myöhemmin avioliiton suomalaisen Adolf Lindbergin kanssa, jonka hän tapasi Argentiinassa. Adolf oli jossain vaiheessa muuttanut nimensä Pentiksi. Syynä kuulemma oli, ettei sodan jälkeen kukaan voinut esiintyä Adolf-nimisenä!
Sodan jälkeen Toivo Kivimäki tuomit-tiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä viideksi vuodeksi vankilaan vuonna 1946, josta hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen vuonna 1948 noin puolet tuomiostaan suoritettuaan. Vuonna 1949 pääministeri Paasikivi armahti kaikki tuomitut.
Kivimäkien kotitalo Kalliolinnantiellä (kuva Outi Lippu)
Elli Kivimäelle ja muille omaisille tämä oli raskasta aikaa. Tosin Katri on kertonut, että hän oppi tuntemaan isänsä vasta tämän ollessa vankilassa. Aiemmin isä oli ollut aina liian kiireinen eikä häneltä riittänyt aikaa lapsille. Tämä oli siis Katrin käsitys. Toivon vapauduttua vankilasta hän saattoi palata entiseen virkaansa siviilioikeuden professoriksi Helsingin yliopistoon.
Nyt Kivimäelle koitti rauhallisempi aika, mutta Ellin terveys oli alkanut jo pahasti horjua. Kun minä muutin Kivimäelle asumaan vuonna 1963, Elli ei enää kävellyt yksin, vaan aina toisen tukemana. Sairauden laadusta ei koskaan puhuttu, mutta ainakin alkuaan se oli psyykkistä. Apulaisia tarvittiin kaksi, joista toinen huolehti vain siivouksesta ja oli Ellin apuna ja toinen vastasi ruokapuolesta. Minun tultuani taloon pärjättiin aika ajoin yhdellä apulaisella.
Sairaus hallitsi Ellin ajatusmaailmaa ja samalla koko elämää. Kuvaavaa on, että kun vietin Ellin seurassa viisi viikkoa Italiassa, hän totesi heti roomalaiseen hotelliin päästyämme: ”Voi, voi, kun minulla olisi nyt nuha, kun se paranee kuulemma niin hyvin Italiassa”.
Kotona Kaivopuistossa Elli turhautui pian elämäänsä ja purki pettymystään milloin kehenkin, varsin usein kotiapulaisiin. Seurauksena oli, että apulaiset vaihtuivat tiheään. Toivo ja minäkin saimme monta kertaa kuulla kunniamme. Toisaalta opin melko pian, millä Ellin sai jälleen hyvälle tuulelle. Yksi varma keino oli runojen lausuminen. Elli piti kovasti Eino Leinosta, jota hän tyttönä oli ”vakoillut” Kasarmikadun koulunsa ikkunasta. Niinpä lausuimme – tai luimme – yhdessä Leinon runoja ja samalla talutin Elliä ison asunnon huoneita ja käytäviä pitkin.
Leinon runon Hymyilevä Apollo sanat ”Ei paha oo kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista” oli Ellin mielisäkeitä. Oudosti nuo sanat pätivät myös Elliin itseensä.
Toivo Kivimäki kuoli vuonna 1968 ja Elli 1975. Antti kuoli vuonna 1987 ja Katri 2006. Kummallakaan ei ollut lapsia.
(Kuusistolainen n:o 14, syyskuu 2015)
Unnukka Outinen sukukokouksen kahvitauolla, taustalla Hannele Heikkilä (kuva Liisa Kuusisto)
kuusistonsuku 