Koli 2011

Anu Karlson

Iisakin kirkosta Ukko-Kolille, sukukokous 2011

Kuusistot Alma Puustisen jalanjäljillä

Kuusistot ovat sukuseuransa kymmenvuotisen toiminnan aikana ehtineet jo perehtyä kantavanhempiensa synnyinsijoihin Pohjanmaalla ja tutustua kantaperheen pitkäaikaisimpaan kotipaikkaan Savitaipaleella sekä Aleksin sukuhaaraan Hartolassa, Alinan sukuhaaraan Hauholla ja Viljamin sukuhaaraan Helsingissä. Kesällä 2011 pistettiin karttaan taas uusi nuppineula. Olimme Enossa Pohjois-Karjalassa Alman sukuhaaran kutsumina. Alma Kuusisto teki elämäntyönsä Kolin liepeillä, Enon seurakunnan kappalaisen Iisakki Puustisen puolisona.

Koli 2011. Kuva: Jukka Lippu

Koli 2011. Kuva: Jukka Lippu

Meitä saapui Enoon junalla ja autolla Helsingistä, Turusta, Kangasalta ja mistä kaikkialta meitä olikaan, reilut kolmekymmentä sukulaista lauantaina puolilta päivin. Huomaavaisesti isäntämme olivat järjestäneet matkasta väsyneille ja nälkäisille pienen elpymistauon paikallisessa kahvilassa. Kahvilan pitäjä oli varta vasten meille avannut putiikkinsa ihanine leivonnaisineen; muutoin paikka ei ollut viikonloppuisin auki.

Ensimmäinen nähtävyytemme oli Enon kirkko, jossa Iisakki Puustinen teki elämäntyönsä − siis Iisakin kirkko. Kun astuimme autoista ulos kirkon pihalla, satoi aika rankasti, mutta ei hätää, sillä Puustisen pojat olivat varustautuneet sateensuojilla ja johdattivat meidät niiden alla kirkon katon alle. Kirkon vaiheista kertoi meille elävästi ja monipuolisesti seurakuntamestari Ari Räsänen. Kirkko oli rakennettu vuosina 1816−1818, ja kuten näimme, se oli rakennettu puusta, vaikka tuon ajan ohjesäännöt kehottivat ankarasti kivirakentamiseen. Syynä oli luonnollisesti rahapula. Kirkosta tuli kuitenkin hyvin tilava, lähes tuhat henkeä vetävä, pohjapiirustukseltaan kaksinkertainen ristikirkko.

Erityistä huomiota herätti kirkon koristeellinen saarnastuoli. Sen maalaukset olivat Mikael Toppeliuksen käsialaa, ja se oli joutunut Enoon jäätyään Kuopiossa virattomaksi jonkin uudisrakennuksen yhteydessä. Aivan laillista tietä, vakuutti oppaamme, vaikkakin sitten vielä halusi varmistua siitä, ettei kuulijoiden joukossa ollut kuopiolaisia.

Alttaritaulun oli maalannut paikallinen kansantaiteilija nimeltä Eino J. Härkönen. Maalauksen aiheena on Jeesus ristillä, ja taiteilija käytti malleinaan paikallisia asukkaita. Työ ei edistynyt kovin nopeasti, sillä taiteilijalla oli hoidettavanaan muitakin toimia. Erityisesti heinätyöt riistivät muutoin maalaamiselle otollista valoisaa kesäaikaa. Heinäkuussa 1930 saatiin sitten lopulta paljastaa valmis alttaritaulu.

Meille esiteltiin myös esine, jonka nimeä ja virkaa ei kukaan läsnäolijoista arvannut: surusauva. Sellaista kuljetti aikanaan surusaaton kärjessä joku vainajan lähiomaisista. Näitä mustalla kankaalla päällystettyjä sauvoja oli alun perin ollut kaksi, mutta toinen oli vuosien kuluessa kadonnut tietymättömiin.

Tuulikki Närhinsalon kysymykseen kirkon talvilämmityksestä tuli odotettu vastaus: ei ole Enon seurakunnalla varaa lämmittää avaraa kirkkotilaa talvipakkasella. Jumalanpalvelukset pidetään tällöin seurakuntatalolla.

Kirkosta ajoimme vielä hautausmaalle. Laskimme kukat Alma ja Iisakki Puustisen haudalle ja veisasimme Suvivirren. Sade oli tauonnut, eikä tullessamme ohi pyyhkäissyt rankka kuuro ollut onneksi kastellut maata niin pahasti, ettei siellä olisi pikkukengillä pärjännyt.

Kolin hotellille oli valittavana kaksi vaihtoehtoista reittiä: pitempi ja hieman huonokuntoisempi rantatie sekä lyhyempi ja sileämpi mutta yksitotisempi päätie. Me tilataksin kulkijat valitsimme yksimielisesti rantatien, ja hyvin valitsimmekin. Pohjois-Karjalan jylhä kauneus vaaroineen ja järvineen näyttäytyi meille kaikessa alkukesäisessä kukoistuksessaan, ja taksinkuljettaja osasi kertoa myös paikan nähtävyyksistä.

Meillä oli aikaa kaikessa rauhassa ottaa huoneemme haltuun ja tutustua hotelliin ja sen ympäristöön, ennen kuin ohjelma jatkui. Panu-kabinetissa oli määrä pitää sukuseuran varsinainen kokous klo 17.00. Näin ”internoituina” kun oltiin, osanotto olikin ilahduttavan runsas.

Kokous vietiin läpi vauhdikkaasti enolaisen pääisäntämme Ilmari Puustisen puheenjohdolla. Kuusiston sukuseura kutsui eroavan puheenjohtajan Esko Pullin sekä hallituksen kantavan voiman, Kirsti-Kaarina Kuusiston, kunniajäsenikseen. Eroava hallituksen jäsen Tuulikki Harjulehto kukitti molemmat. Myös Marjatta Pulli ilmoitti, ettei enää ole käytettävissä hallituksen jäsenenä; sen sijaan Esko Pulli suostui jatkamaan rivijäsenenä ilman puheenjohtajan paineita.

Eroavia kiitettiin heidän suuresta työpanoksestaan, ja uusiksi jäseniksi saatiin kaksi varttuneen ja yksi nuoremman polven edustaja: Otso Kuusisto Viljamin, Antti Ruotsalainen Volden ja Outi Lippu Alinan sukuhaarasta. Puheenjohtajana sukuseuraa seuraavalle kaksivuotiskaudelle luotsaamaan valittiin Erkki Nickul.

Lauantai-ilta huipentui Kolin ravintolan karjalaiseen pitopöytään. Se oli ainakin useimpien mielestä ennakkomaineensa veroinen. Etenkin savustetut muikut olivat herkullisia.

Ruokailun lomaan oli sijoitettu ehkä tärkein ja antoisin osa ohjelmaa: Puustisen sukuhaaran edustajien kertomukset kantaäidistään Almasta. Muistelijat olivat kaikki lapsenlapsia: Liisa Tuomisto ja Leena Saarivaara sekä Ilmari, Seppo ja Jorma Puustinen. Saimme kuulla pitkälti yhtäpitäviä mutta vivahteissaan persoonallisia todistajanlausuntoja retkemme päähenkilöstä. Alma Puustinen näyttäytyi näissä kuvauksissa vaatimattomana, sydämellisenä, aina muita ajattelevana ihmisenä, jota velvoitti myös hänen asemansa papin emäntänä. Ruoanlaitto- ja leivontataidot kuuluivat toki itsestään selvinä tuon ajan perheenemännän hyveisiin, mutta Almalla ne aivan ilmeisesti ylittivät tavanomaisen tason: hänen pullansa oli kaikkien aikalaistodistusten mukaan niin hyvää, ettei parempaa ole maistettu! Letunpaistajana Alma oli saavuttanut etenkin lastenlasten jakamattoman suosion. Ilmari kertoi parhaimmillaan syöneensä 42 lettua, johon Miili-täti oli kommentoinut, että kolme olisi kyllä riittänyt.

Päivällispöydässä viihdyttiin pitkään − ja olisi ehkä viihdytty vieläkin pitempään, mutta kymmenen maissa alkoi ravintolassa armoton meteli: elävä tanssimusiikki vahvistettuine soundeineen. Sivistynyt keskustelu ei enää luonnistunut, ja jouduimme vetäytymään huoneisiimme jatkamaan juttua, kunnes koitti aikuisten nukkumaanmenoaika.

Jos lauantai oli ollut pilvinen ja varsinkin aamupuoleltaan sateinen, sunnuntai valkeni pilvipoutaisena. Meillä oli ohjelmassa tutustuminen Ukko-Kolin luontokeskukseen. Katsoimme yhdessä elokuvan Pohjois-Karjalan luonnosta, ja sen jälkeen oli hyvää aikaa kiivetä ylös vaaralle ihailemaan Pielisen selkää ja sen takana siintäviä yhä uusia vaaroja.

Vaikka oltiin Alman jalanjäljillä, ohjelmaamme mahtui myös Tuulikki Närhinsalon esitelmä isästään Taneli Kuusistosta. Pipa oli pitänyt saman esitelmän talvella Turussa, ja turkulaisjäsenemme olivat olleet kuulemassa ja keksineet, että sukukokous olisi mainio paikka saada sama elämys tarjotuksi koko suvulle. Oli tietysti omalla tavallaan erityisen antoisaa kuulla ensi käden muistoja sukulaisesta, jonka monet meistä olivat tunteneet henkilökohtaisesti ja kaikki muutkin Sibelius-Akatemian rehtorina ja monipuolisena musiikkivaikuttajana.

Lähdön hetki koitti pian esitelmän päätyttyä. Ja kun seisoskelimme pihalla, me junamatkalaiset, autokyytiämme asemalle odottamassa, aurinko murtautui pilvien raosta ja taivas selkeni nopeasti aivan siniseksi. Vielä viime töikseen Koli näytti meille säteilevimmän puolensa.

Pallo on nyt Volden sukuhaaralla: meillä on alustava suunnitelma tavata Volde Kuusiston jalanjäljillä kahden vuoden kuluttua. Tässä tarkoituksessa hallituksemme uusi jäsen Antti Ruotsalainen on jo esittänyt meille alustavan kutsun Kotkaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s